Ei punaista lankaa..

Viime yönä vietin aikalailla unettoman yön. Ajatukset risteilijät (ja risteilevät edelleen pitkästä tappolenkistä huolimatta)  ja mietin matkan varrella tehtyjä valintoja ja edessä olevia. Mietin perintöä, joka minulle on geeneissä jätetty. Ja voinko siihen itse jotenkin vaikuttaa? Mitä jätän lapsilleni? Selviänkö tästä kaikesta voittajana ja selviytyjänä? Mihin elämä kuljettaa minua, mikä on tarkoitukseni? Mikä tarkoitus isäni itsemurhalla oli? Syntyykö joku tänne oikeasti tappamaan itsensä vai niin jättääkö hän meille arvoituksen ja perinnön, joka pitää nyt avata palasiin silläkin uhalla, että kaikki hajoaa. Mitä isäni olisi halunnut?

Mietin myös ihmisiä, joita matkan varrella tavannut. Välillä tuntuu, että jonkun kanssa on sanaton yhteys, vaikka elämä vie täysin eri suuntiin. Saadaan lapset, mennään naimisiin, erotaan ja uusi kierros alkaa taas ilman mahdollisuutta yhteisiin haaveisin. Silti aina miettii, yhdistyykö tiet lopulta? Miksi ihminen on tuotu elämääni? Tai miksi ne siellä pysyy vähän kuin sivustaseuraajina? Tavallaanhan he ovat läsnä joka päivä, vaikka eivät varsinaisesti osallistukaan elämääni. Tai eivät edes ole ns.kaveripiiriäni. Joku voisi kutsua sitä vaietuksi rakkaudeksi.
Vaikeita asioita, joihin ei löydy järkisyitä tai vastauksia. Asia on vain niin ja sen kanssa on oppinut elämään. Joskus ottanut etäisyyttä tajutessaan, että toista ei halua satuttaa ja asiat eivät mene niin kuin romanttisissa komedioissa. Tehnyt  itsenäisesti, kysymättä valintoja, jotka muistaa aina sydämessään. Vain suojellakseen toista. Mitä muuta se on kuin välittämistä syvästi? Vai pitäisikö joskus kysyä miksi? Tai mitä jos?

Välittäminen. Eikö iskä välittänyt meistä tarpeeksi, kun päätyi tekoonsa? Varmaan välitti. Asia on varmaan juuri niin. Hän halusi säästää meidät tulevilta pettymyksiltä. Ajatteli, että meillä on parempi olla ilman häntä. Kukapa häntä tarvitsisi? Hän vain aiheuttaa pettymyksiä meille. Mieli järkkänyt ja kaikki ollut mustaa. Ei ole nähnyt ulospääsyä, vaikka varmasti semmoinen olisi löytynyt. Oliko isäni sitten raukka paskiainen, joka ei osannut kohdata pahaa oloaan? Ei. Ei minun mielestäni. Moni voi olla eri mieltä. Tosin kyllä mä noinkin ajattelin, kun kuulin kuolinsyyn. Kiukku, mitä helvettiä se on miettinyt.

Moniko masentunut puhuu itsemurhasta? Aika moni. Moniko sen toteuttaa? Noin 800 valitettavasti joka vuosi. Murto-osa sillä uhanneista. Mutta jo se uhkaus on hätähuuto, johon pitäisi pysähtyä.  Eikä varsinkaan lyödä vettä myllyyn.
Itsemurha on äärimmäisen kova teko. Tappaa nyt joku. Itsensä. Sairasta. Sitä se on. Normisti siitä joutuisi vankilaan. Tavallaan uhri vangitsee koko lähipiirinsä loppuelämäkseen vankilaan. Kysymysten suljettuun huoneeseen, josta ei koskaan pääse pois. Ei kukaan. Kukaan täysipäinen ei tapa toisia tai itseä . Kyse on epäonnistuneesta hoidosta ja sairaasta henkilöstä.
Jokainen itsemurhan uhri on mielenterveyspotilas, se on fakta. Jokaisen uhrin olisi pitänyt saada apua. Rakkautta. Terapiaa. Inhimillisyyttä. Ymmärrystä. Herätys.

Joskus olisin jatkanut listaa turpiinvedolla tai kylmällä vedellä naamalle. Oisko ne herättäneet isäni? En usko. En tiedä, olisiko mikään. Ehkä se, että oisin halannut ja kertonut, että olen rinnalla kaikesta huolimatta olisi jotain muuttanut hänen päänsä sisällään. En tiedä. Jos semmoisen asian on mielessään päättänyt, niin perääntyykö siitä koskaan? Tuskin, jos ei hae apua. Isäni tuskin oli tietoinen ongelmistaan. Niistä on vaiettu meillä. Mä yritin sanoa. Varmaan broidikin. Ei meitä kuunneltu. Vasta nyt 17 kuukauden aikana äiti on ruvennut katsomaan asioita eri kantilta. Mitä jos? Mitä jos isälläni olikin mielialahäiriö tai sairaudeksiko sitä kutsutaan.. Taas yksi tabu lisää. Hullukin vielä.

Tekeekö mielialasairaudet ihmisestä hullun? Tekeekö ne ihmisestä tautisen? Miten ne eroaa syövästä? Ei ihminen valitse sairastua. Ei kummassakaan tapauksessa. Suomessa ja kai koko maailmassa ne on yhtä iso tabu kuin itsemurha.
Hävetään läheisen sairautta ja pahimmassa tapauksessa käytetään sitä aseena toista vastaan. Hyökkäätkö syöpäsairaan kimppuun ja sivallat toisen Akilleen kantapaatä? Miksi hyökkäät alkoholistin kimppuun, hän ei ole sairauttaan valinnut. Tosin valinnoillaan auttanut sen puhkemiasta, mutta onko henkilö tietoisesti miettinyt geenejään ja mahdollisia siihen liittyviä ansoja? Tuskin. Tai ainakin luullut olevansa vahvempi geenejään.

Loppupeleissä kyse on vain aivojen kemiasta. Kukaan meistä ei niihin pysty vaikuttamaan, valitettavasti. Saamme perimän, osa saa hieman täydellisemmät geenit kuin toiset. Niiden kanssa on vain opittava elämään. Ja tämmöisessä tapauksessa, kuten meidän on tiedostettava omat lähtökohtamme, seurattava omaa käytöstä ehkä tarkemmin kuin normi-ihmisen. Siitä ei pääse mihinkään, tämä perimä kantaa pitkälle halusimme sitä tai emme. Seuraan itseäni, lapsiani, veljeäni ja yritän löytää vastauksia. Yritän löytää merkkejä tai oireita, jos näin voi sanoa. Pelkään lasteni puolesta. Pelkään perheeni puolesta.

Meillähän on nyt sitten tilastollisesti suurempi riski tehdä itsemurha. Valitettavasti. Siihen päälle alkoholismi. Tosin uskon, että alkoholismi on vain yksi oire isommasta mielen häiriöstä. Uskon, ja uskallan sanoa sen ääneen. Isälläni oli mielialahäiriö. Mikä se on ollut, ei ole selvillä. Omat epäilykseni minulla on asiasta. Moni asia siihen täsmää ja tekee kaikesta hieman järjellisemmän. Siihen liittyy myös suuri itsemurhariski hoitamattomana.

Kivat geenit, vai mitä? Mitä voin asialle tehdä? En varmaan oikein mitään muuta, kuin huolehtia itsestäni ja lapsistani. Tulkita, lukea, oppia ja ottaa selvää. Tiedostaa riskit ja toimia niin, että oma elämä olisi tasapainoista. Tai hakea apua ajoissa, jos näkee oman käytöksensä muuttuvan. Mutta ennen kaikkea puhua. Kertoa omista ajatuksistaan, ja jos sitä ei osaa niin löytää keinoja, jotta se onnistuisi. Opettaa lapsetkin puhumaan, toisin kuin lapsuudenkodissani. Ottaa opiksi asioista, kehittää itseään henkisesti ja ennen kaikkea muuttaa käytöstään. Yrittämällä olla parempi ihminen ja olemalla rehellinen, että tämmöset lähtökohdat on annettu. Elettävä niiden kanssa, ilman häpeän taakkaa. Tuomalla omalla käytöksellään esille, että tabut on aika rikkoa, jotta pystymme jatkossa tiedostamaan läheiselle pahan olon paremmin ja välttääksemme tämmöiset musertavat tapahtumat.

Lähetä typerältä tuntuva viesti ystävällesi tai vie vielä typerämpi lahja mennessäsi. Näytä, että välität, vaikket osaisi sitä sanoakaan. Anna aikaa edes pikku hetki, loppupeleissä se voi pelastaa paljon.

Millaisen perinnön jätämme lapsillemme?

Pieni poika näki päivänvalon syyskuussa 1956. Minun isäni. Nimeksi valikoitui J-alkuinen nimi kuten kahdella isoveljellä oli. Siitä johtuu, että minulla ja veljelläni on J-alkuiset nimet. Samoin kuin pojillani on. Näin olen halunnut kunnioittaa isääni. Vaikkei hän sitä koskaan sanonut, niin tiedän, kuinka tärkeää se oli hänelle.

Mutta jatketaanpa tarinaa. Isäni syntyi perheeseen, jota mummo pyöritti. En juurikaan tiedä, oliko hänen isänsä miten paljon kuvioissa. Tämä aihe on ollut perheessämme tabu eikä isäni halunnut ns.isästään puhua. En ole saanut vastauksia, vaikka kuinka niitä yrittänyt uudella koko ikäni. Perheessämme ei saanut mainita kyseessä olevan herran nimeä. 

Isäni oli perheen kuopus, joka kietoi kaikki pikkurillinsä ympärille. Tiedän hänen palvonneen sisaruksiaan ja äitiään. Se myös näkyi läpi elämän, vaikkakin jääräpäisyys, puhumattomuus ja väärinkäsitykset ajoivatkin puoli sukua riitoihin. Itse en halua olla niissä osallisena ja pidän huolen, että tässä sukupolvessa moiseen käytökseen tulee stoppi ainakin minun osaltani. Tämä sukupolvien jatkunut vihanpito katkeaa minuun, toivottavasti. En voi sanoa saavani puhtaita papereita, mitä tulee veljeeni ja minuun. Näemme maailman niin erilailla. Vaikka kummankaan tarkoitus tuskin on toista loukata niin valitettavasti niin on käynyt varsinkin viimeisen vuoden aikana.

Isäni lapsuus oli rankkaa, rahaa ei juurikaan ollut. Mutta kyllä mummo tilasi hänelle Aku Ankan, heh. Siitä isäni jaksoi aina mainita ja meille tulikin aina Aku Ankka siihen saakka, kunnes isäni kuoli. 

Isäni polkuauto, johon hän oli säästänyt rahaa oli hänen isänsä toimesta lahjoitettu naapurin pojalle. Aika karua pikkupojalle ja jokainen on varmaan samaa mieltä asiasta.

Isäni isä ei ollut mikään unelma aviomies eikä isä, kuten edellisestä lauseesta voi päätellä. 

Mummo joutui koville, mutta tämä on tarina, joka minulle on kerrottu ja missä uskossa olen ollut. Tosin kaikilla tarinoilla on kaksi puolta, tälläkin. Itse pitänyt mummoni aina alistuvana osapuolena nyrkin ja hellan välissä. Olen elänyt mummon kertomusten varassa ja mummoni onkin ollut silmissäni kuin pyhimys. Näin se saa ollakin, oli totuus sitten mikä oli. Minulle mummo on aina hattara, oma pikku enkelini ja idolini. Esikuvani.

Käytännössä isäni siis kasvoi isättä ja otti mallia isoveljistään ja sisarusten miehistä, jotka olivatkin hänelle kuin isähahmoja. Kaikessa näissä näkyy isäni perhekeskeisyys. Pidetään yhtä ja veri yhdistää. Näiden miesten menetys on ollut isälleni isku vasten kasvoja ja olen nähnyt hänen tuskansa kuoleman kohdatessa. Muistan, kun hänen nuorin veljensä kuoli ja iskä hakkasi päätään meidän seinään ja itki. Ikinä ennen en ollut nähnyt isäni itkevän enkä kyllä monesti sen jälkeen nähnytkään.

Isäni oli fiksu ja pääsi opiskelemaan kaupungin lyseoon, vaikka rahaa eikä taustaa ollut. No ei se opiskelu aina niin mieleistä ollut ja kaikki muut jutut kiinnosti enemmän. Varsinkin moottorihärpäkkeet ja alkoholi. Kehuskeli minulle, kuinka ajoi autoa ensimmäisen kerran 12-vuotiaana, taisi ne ensihumalatkim noihin aikoihin asettua. Itse en näe siinä edelleenkään mitään kehumisen arvoista, mutta hänelle se oli joku meriitti. Oli menty poliiseja karkuun ja tapeltu tanssilavalla. Hän oli ylpeä noista tappeluistaan ja kapinaseikkailuistaan. Vieläkin niitä muisteli naureskellen. 

Pienenä tyttönä istuin "sumppimme" ratissa iskän sylissä ja hän opetti minua ajamaan autoa jääradalla. Tyttönä minua ei nuo jutut juurikaan kiinnostaneet, mutta voi sitä isän ylpeyttä, kun oma poika jakoi nämä kiinnostuksen kohteet. Se olikin veljeni ja isäni yhteinen juttu työn lisäksi. Motocross. Kuolemaan saakka.

Itseasiassa myös lasteni sekä aika monen muun sukumme miehen.

Isäni ja äitini tapasivat, kun olivat 16-vuotiaita ja yhdessä olivat, kunnes kuolema heidät erotti. Kai sitä voi sanoa ensirakkaudeksi, eliniän kestäväksi rakkaudeksi. Mutta ei sekään pelastanut isääni. Valitettavasti.

Lähtivät kotikaupunkiin kesätöihin isäni siskon ylipuhumana kesällä 1975 ja sille tielle jäivät. Nauranutkin, että oli pitkä kesätyö. 

Alku ei ollut helpoin mahdollinen ja rahaa ei ollut. Itse asiassa aika moni asia on minulle vieras. Meillä ei puhuttu, ei näköjään mistään, kun rupee asiaa miettimään tarkemmin. En oikein tiedä mistään.

Meillä kävi vieraita ja me kävimme varsinkin serkuillani usein peli-illoissa. Olen elänyt nuoruuteni aikoina, jolloin kaikki oli hyvin. Isäni oli iloinen, vitsikäs ja sosiaalinen. En tiedä, milloin kaikki muuttui. Olen sitä yrittänyt mielessäni useinkin miettiä.

Kirjoituskeväänäni isältäni rupesi lähtemään parrasta karvoja. Lopulta hän joutui ajamaan partansa pois. Mutta pikkuhiljaa sama kävi hiuksille. Se oli isälleni hirveä shokki. Lopputulos oli, että hän menetti partansa, hiuksensa, kulmakarvansa, ripsensä ja ihokarvansa. Hän inhosi sitä asiaa lopun elämäänsä. Minusta hänelle sopi kalju, vaikka muistakin hänet melkein mustahiuksisena ja partaisena iloisena ihmisenä, joka rakentelu legoilla kanssani ja puolusti minua aina äidin edessä.

Muutin pois kotipaikkakunnaltani heti lukion jälkeen, jonka jälkeen vierailin vain satunnaisesti kotona, paria viime kesää lukuunottamatta, mitkä vietin kotikaupungissani. 

Huomasin hiljalleen, että isäni käytös muuttui. Kovemmaksi, kylmemmäksi ja mustavalkoisemmaksi. Lopulta sille tasolle, että minulle oli aina vaikeata mennä kotiini kuulemaan jatkuvaa arvostelua. Opin päästämään hänen sanansa toisesta korvasta ulos, kylmetin itseni hänen sanoille ja ajattelin, että hän on isäni ja lasteni pappa, joten minun kuuluu siellä käydä. En sano, etteikö sanat oisi sivaltaneet syvälle ja kovaa, mutta yritin purra hammasta. Monesti vetäydyin omaan huoneeseeni kyyneleet silmissäni ja mietin, että kaikkeni olen tehnyt, mutta jos mikään ei riitä niin en voi sille mitään, parempaan en pysty. Pääsisi päivää jo omaan kotiini, jossa minua ei arvosteltaisi.

Kuulin, kuinka kasvattanut lapseni väärin tai kuinka asun väärässä kaupungissa. Eniten ehkä matkan varrella sattui, ettei hän hyväksynyt yhtään valitsemaani ihmistä rinnalleni. Aina löytyi vikaa, se alkoi jo teininä ja jatkui kuolemaan asti. Äiti sanoo edelleen, että iskällä oli hyvä ihmistuntemus. Ehkä oli, ehkä ei. Hän laittoi minut tilanteeseen, jossa jouduin valitsemaan perheeni tai mieheni. Se repi minua palasiksi hiljalleen ja ajoi minut hiljalleen hulluuden partaalle. Ei ketään voi laittaa tilanteeseen, jossa vanhemmat eivät osallistu lasten juhliin tai edes kastajaisiin, koska olen väärän ihmisen kanssa. Helvetti se sattui ja sattuu edelleen. En ole vihainen, enkä katkera vaan surullinen. Lapset ovat syyttömiä eikä heidän pitäisi joutua kärsimään aikuisten päähänpinttymistä. Monet itkut itkenyt asian tiimoilta. Yritän ymmärtää, että ovat minun parasta ajatelleet, mutta oikeasti ei noin tehdä lapselle. Eivät varmaan koskaan ajatelleet, kuinka nämä asiat ovat minuun sattuneet. 

Minä tosiaan asun veljeni mielestä turvallisen välimatkan päässä kotikaupungistani, en ole nähnyt elämää siellä. En ole tietoinen asioista, joita siellä tapahtunut ja meidän perheessä tosiaan ei puhuta tai kerrota asioita ainakaan minulle. En ole kysynyt syytä. Kai se on vaan tapa.

En ole ollut tietoinen isäni elvytyksestä muutama vuosi takaperin. En ole ollut tietoinen isäni alkoholiongelmasta. Tai näin mä siitäkin merkkejä, mutta kukaan ei kertonut totuutta. En tiennyt, että lisääntyvässä määrin se oli aiheuttanut erinäisiä ongelmia. En tiennyt, että isäni oli yrittänyt itsemurhaa jo aiemmin. Kaikki nämä jutut ovat tulleet minulle yllätyksenä minulle kuoleman jälkeen, ihan kuin koko tapahtumassa ei olisi tarpeeksi sulatettavaa ja nyt sitten saa lisäksi lisää miettimistä ja mielipahaa.

Alkoholismi.. Isäni isä joi, isäni veljet joi. Eivät he mitään juoppoja olleet, mutta sanotaanko alkoholismi voi olla osa elämääsi, vaikka hoitaisitkin työsi moitteettomasti. 

Ei iskä koskaan sylkenyt lasiin. Vieraita, kun oli niin silloin juotiin, mutta ei ne juomaputket koskaan jatkuneet, kun minä asuin kotona.  Viime vuodet oli sitten toinen juttu. Iskä saattoi olla kuukausia juomatta, mutta sitten kun alkoi juomaan niin sitten se jatkui viikon ja kroppa tavallaan hylki alkoholia. Oksennettiin, mutta silti pakko oli saada lisää. Sitten putken jälkeen nähtiin pikku-ukkoja ja ei pystytty nukkumaan päiviin. Karkkaillut kotoa kavereilleen hakemaan juotavaa lisää olleet ihan normaalia elämää äidilleni, kun äiti ei juomista hyväksynyt tai sitten pyytänyt työntekijöiden sitä hänelle hakevan. Kyllä sitä aina sai, kunnes morkkikset otti vallan ja päätettiin olla juomatta.

Kai äidillä rupesi siihen menemään hermo ja uhkaili erollakin, jos meno ei muutu. Eihän se muuttunut ja äitini ja isäni viimeinen keskustelu ei ole kuulemma niin kaunista muisteltavaa. Eniten se harmittaa äidin kannalta, tosin tiedän, ettei hän siitä koskaan olisi lähtenyt. Tiedän sen, että äiti pärjää ilman isääni joten kuten, mutta isäni ei olisi koskaan kestänyt äitini menetystä. Kai hän miettii, omaa osuuttaan. Kai me kaikki mietimme.

Isäni oli työnarkomaani. Kuulemma teki töitä, koska tykkäsi tehdä, ei rahan takia. Osteli kaikkea ja paljon. Kaikkea piti olla ja sitä oli.
Isäni oli tehnyt aina käsillään töitä, mutta loppuaikoina hänellä ei pysynyt edes ruuvimeisseli käsissään. Hän oli kätensä polttanut, kun paljusta hajosi, joku liitin ja tulikuuma vesi tuli isäni käsille, lisäksi  kylmäaine oli ne pilannut lopullisesti. Tämäkin ollut varmaan syy kaikkien muiden joukossa. Ei ole pystynyt tekemään sitä, mitä rakastanut. Voin vain kuvitella, jos omat käteni eivät toimisi ja se turhautuneisuus, mikä siitä seuraisi. En ei ole yhtä syytä eikä kahta, vaan monen asian summa, miksi kaikki päätyi miten päätyi.

Mikä sai isäni muuttumaan? Lapsuuden arvet, mummoni kuolema vai mielen järkkyminen. Vaiko kaikkien yhteissumma?

Se laittaa taas miettimään, minkälaisen perinnön lapsilleni haluan jättää tai mitä en. Pelkään välillä omaa tulevaisuuttani, mitä jos minulle käy noin? Mitä, jos minä muutun? Mitä, jos mieleni järkkyy? Huomaako lähipiirini  sen ja huolinko tarvittaessa apua?
Voinko muuttaa jotain puhumalla avoimesti asioista? Pelastaako itseni tai jonkun muun, jos näitä tabuja avataan ja niistä puhutaan?

Minä itse muistan isäni tukipylväänäni. Ihmisenä, joka opetti minut tavoittelemaan kuuta taivaalta ja ruoskimaan itseään eteenpäin. Isälläni oli aina minulle aikaa ja tiedän, että vaikkei hän osannut puhua tunteistaan niin me broidin kanssa oltiin ne syyt, miksi se teki töitä, vaikka mun mielestä olisi voinut vaan myydä kaiken ja nauttia äidin kanssa elämästään. Kerran asiasta sanoinkin ja vastasi "teille mä tätä teen." Ei olisi tarvinnut. Ja meidän lapset oli sille niin tärkeitä, ettei me koskaan tajuttu sitä. Vasta äitini on avannut silmäni, kun kertonut isäni viimeisistä elinviikoista. Mä syytänkin itseäni päivittäin, etten käynyt useammin moikkaamassa heitä. Tai edes lähettänyt lapsia sinne, koska oma sinne meno sai mut jopa oksentamaan ahdistuksesta.

Mä muistan isäni parhaana isänä tässä maailmassa ja nauravana partaveikkona. En tunnista isääni viime vuosilta ja joku minussa ei anna edes mielenikään häntä semmoisena muistaa. En halua, mulla on paljon hyviä muistoja lapsuudesta ja ne kantaa mua eteenpäin. Aika kultaa muistaa ja se pätee tässä. Ja mähän en elänyt siellä vuosiin, joten siksikin ymmärrettävää, että kuvani isästäni eroaa siitä, mitä broidi koki ja näki.

Joka päivä mietin, mitä oisin voinut tehdä toisin. Mikä meni vikaan? Miksi kaiken piti mennä näin ja muuttaa meidän kaikkien loppuelämän? Koska sitähän se teki. Eniten mä kuitenkin mietin, saisinpa kertoa edes kerran vielä, kuinka tärkeä ja rakas hän on. Ehkä se muuttaisi meidän koko elämän ja me ei oltaisi tässä nyt.

Lapsuuden varjo

Minulla oli hyvä lapsuus. Tai ainakin näin sen olen aina ajatellut olleen viime aikoihin saakka. Vanhemmillani oli aina aikaa minulle ja sitä moni ystäväni kai kadehtikin. Itse taas kaipasin eri asioita, niitä mitä kavereilleni oli. Tai no perheen yhteisiä lomia ja ulkomaan matkoja, joita meillä ei tehty. Niihin minulla on aina ollut suunnaton pakkomielle, syytä en tiedä.

Elämäni oli turvallista ja hyvää. Isäni oli ankara, mutta näin jälkikäteen mietittynä se vain kasvatti kunnioitusta häntä kohtaan. Ja äitiäkin. Koulussa olin opettajien lempioppilas, tunnollinen ja ahkera. Kirjoitin loistavin arvosanoin lukiosta ja pääsin yliopistoon ekalla yrittämällä. Tein kaiken oppikirjojen mukaan, jotta vanhempani ei pettyisi minuun ja olisivat ylpeitä minusta. Tuntui, ettei mikään riitä. Ja janosin ylistystä ja sanoja, kuinka ylpeitä he olivat. Koskaan en moista kuullut isäni suusta.
Isäni ruoski minua eteenpäin niin urheilussa kuin koulussakin. Opin, ettei mikään koskaan riitä, aina voi suoritusta parantaa jollain tavalla. Niinhän se tavallaan onkin, mutta tuo on minulle enemmänkin kuin kirous nykypäivänä. Vaadin itseltäni täydellisyyttä ja koska taas tajuan etten sitä ole, tai edes lähelläkään sitä on se taas vaikuttanut itsetuntooni ei niin hyvällä tavalla. En koe olevani tarpeeksi hyvä missään. Olen maailman kompleksiivisin ihminen. Se heijastuu kaikkeen. Sinällään ulkopuoliselle se näyttäytyy ehkä määrätietoisuutena, ahkeruutena ja periksiantamattomuudella. Sitähän se muiden silmissä varmaan onkin, mutta totuus on kaikkea muuta. Välillä oma ankaruuteni itseäni kohtaan uuvuttaa minut täysin. En vain näytä sitä muille. Vanhat lukijat ja ystäväni tietävät, kuinka kuoreni on kova kuin kivi. Ulospäin voin näyttää olevani vahva ja iloinen, vaikka sisälläni sitten onkin täysi kaaos. Moni erehtyy muutenkin suhteeni, en ole sosiaalinen ja pinnallinen bimbo blondi, vaikka niin voisikin luulla. Olen aika erakko luonne ja erittäin syvällinen. Pohdin, tutkin ja tulkitsen asioita, joita moni ei edes viitsi ajatella. Rakastan keskustella ihan kaikesta maan ja taivaan välillä ja kuuntelen silmät loistaen viisaampien kokemuksia ja tarinoita. Yritän oppia, yritän ymmärtää ja yritän löytää itseni. Kuka minä oikeasti olen ja mitä haluan.

Miksikö ajatukseni lipsahti lapsuuteen. Psykologiaa lukeneena tiedän ja tiedostan varhaisten kokemuksiemme vaikutuksen myöhempään elämään. Niillä kaikella on merkityksensä, mikä meistä lopulta tulee. Kuten kirjoitin, olen pitänyt lapsuutta ihan onnellisena ja hyvänä. Sitä se oikeasti varmaan on ollutkin, mutta on asioita, jotka ovat jättäneet minuun jälkensä. Samanlailla kuin isääni jätti jälkensä hänen lapsuutensa.
Se on varmaan, että isäni ja minun lapsuuteni ovat kaksi eri lukua. Minulla on ollut turvallinen kasvuympäristö, isälläni ei, vaikka mummoni olikin isäni tuli ja turva loppuun saakka.

Kuten kerroin olen kasvanut vuodessa paljon. Olen tutkinut itseäni ja miettinyt miksi olen minä? Miksi käyttäydyn, kuten käyttäydyn. Miksi toistan samoja virheitä ja miksi ajaudun tietynlaisiin ihmissuhteisiin. Kaikki ne vastaukset löytyy lapsuudestani. Opitusta toimintamallista ja odotuksista.

Olin pitkään ainoa lapsi. Vanhempani eivät saaneet lasta elävänä tähän maailmaan, vaikka kuinka toivoivat. Lopulta minulle syntyi veli suht isolla ikäerolla. Kuten osa tietää, suhteemme on ollut aina mielenkiintoinen. Kissa ja koira. Yö ja päivä. Odotin sisarusta kovasti, pikkusiskoa. Kai kuvittelin, että se palvoisi minua kuten minä serkkuni ja kaikki menisi niin kuin saduissa. Olisi edes yksi ihminen täällä, joka minua tarvitsisi. Ei mennyt. Tietyiltä tahoilta koin hylkäämistä ja isäni yritti sitten paikata sitä.  Koen myös, että olemme veljeni kanssa kilpailleet koko elämämme keskenämme. Tiedän, että tosipaikan tullen hän puolustaa minua kuin leijona perhettään, mutta kaikki siinä välissä on suurta mysteeriä. Miksi ja mikä ajoi meidät kilparadoille keskenään? Pääsemmekö sieltä edes aikuisina ehjinä pois? Sitä tässä työstän ilman vastauksia.

Ja mikä ajoi minut kirjoittamaan tätä tekstiä. Se, että mietin isäni lapsuuden osuutta tapahtumiin.
Olen elänyt omissa kuvitelmissani ja viime vuosina minua on sieltä hiljalleen tiputettu alas. Koen jälleen kerran, että perheeni kirous "asioiden lakaisu maton alle" on jälleen pääroolissa. Ah, se ihanan helppo tapa ratkaista ongelmia on sivuuttaa ne ja jatkaa matkaa eteenpäin. Näin meillä on toimittu, aina. Valitettavasti.

Isälläni oli vaikea lapsuus. Tai no rankka. Mummo oli läsnä ja kuvioissa, mutta sodan jälkeen kaikki oli sekaisin ja perhekuviot eivät nyt olleet helpoimmasta päästä. Mummo kasvatti lapset itse ja tiukkaa oli. Silti se teki kaiken lastensa hyväksi. Tästä kai isäni sitten saikin pakkomielteen kaikkeen materiaa. En tiedä. Joka tapauksessa hän raivasi tiensä nollasta siihen pisteeseen, missä sitten kuollessaan oli. Kaikkea oli enemmän kuin tarpeeksi. Ihan eri lähtökohdat kuin broidilla ja mulla. Varsinkin broidi on syntynyt valmiiseen pöytään ja tarjoilut valmiina. Tällä tarkoitan sitä, ettei broidi ole nähnyt ja kokenut niitä alkuvaiheista, jotka vanhemmillani oli. Rahaa ei ollut vielä, kun olin pieni. Sitä alkoi tulla vasta, kun lähenin yläasteikää. Tai en tiedä, oliko sitä silloinkaan paljon, mutta ainakin meillä oli aina uudet elektroniikkavehkeet kotona ja enää mun ei tarttenut mankua kaikkea, tai säästää vuotta saadakseni jotain. Jouluisin sain kaiken, mitä pyysin.

Isäni oli varmaan rikki koko elämänsä. Ei isää, ei isäsuhdetta ei mallia. Tai oli sillä miehen malli isoveljistään ja sisarusten miehistä, joita palvoi.  Kiukku ja paha olo lapsuudesta. Ja isäni luonne tähän yhdistettynä niin kuva alkaa selkiytyä. Isäni oli kanssa tarkka, todella tarkka. Sieltä mä kai sen oon perinytkin, että koti oltava aina tiptop ja jos se ei ole niin se on maailmanloppu tavallaan juuri sillä hetkellä. Kohde vain muuttunut, isäni työkalut, paperit ja kaapit oli aina mallikkaasti järjestyksessä, minulla taas ne yhtä kaaosta, mutta ulospäin taaskin kaikki näyttää moittettomalla kodissani. Kuin minä.

Isäni oli herkkä, todella herkkä. Otti kaikki todella henkilökohtaisesti. Sekin siis sieltä peritty itselle. Juuri tuollainen olen, joku pikku lause voi kaihertaa minua vuosia ilman, että mainitsen asiasta.
Lopulta noiden kaikkien luonteenpiirteiden ja lapsuuden yhteistulos ajoi isäni päätökseen, mihin päätyi. Minulle on sanottu, että ihme, että vanhempamme ovat isäni puolelta edes noin selväjärkisiä ja menestyneitä. Kertoo omaa karua kieltään heidän lapsuudestaan. Jokainen halusi pois, jokainen halusi paremman elämän ja jokainen halusi kasvattaa lapsista vahvoja selviytyjä. Siinä he kaikki onnistuivat ja siinäkin, että joka sukupolvi on taas askeleen lähempänä sitä, mistä he haaveilivat. Mutta rehellisesti sanottuna huomaan, että me kaikki jälkeläiset kamppailemme saman asian kanssa. Mikään ei koskaan riitä, mikään ei ole tarpeeksi. Koemme, ettei meitä ole kannustettu tai teemme kaiken aina väärin. Emme kelpaa. Tosiasiassahan me kelpaamme, mutta vanhempamme eivät sitä osaa tuoda esille. Miksikö? Varmaan johtuu heidän omasta lapsuudestaan. Ja mitäköhän taas tästä opimme? Omat lapsemme ovat saaneet kannustusta ja ohjausta. Olemme myös yrittäneet saada keskusteluyhteyden heräämään, asioista puhutaan. Yritämme oppia vanhempiemme virheistä, jotta lapsemme kokisivat itsensä edes vähän ehjemmiksi.

En syytä vanhempiani siitä, mikä olen. Vaikka he aina syyttelevätkin omaa kasvatustaan, koska olemme mitä olemme. Emme ainakaan sitä, mitä sisimmässäni toivoivat. Vai olemmeko sittenkin? Luulen, että olemme, he eivät vaan osaa pukea sitä sanoiksi. He eivät ole kokeneet sitä itse ja näin ollen mallit puuttuvat. He yrittävät, mekin yritämme. Molempien pitäisi vaan yrittää kovemmin. Taas tulemme siihen samaan johtopäätökseen "pitäisi kertoa toiselle, että on täydellinen ja rakas juuri sellaisena kuin nyt on." Ehkä tänään muistan sen taas sanoa ääneen lapsilleni.

Miksi?

Tänään on 17 kuukautta isäni kuolemasta. Aina sitä herää tähän päivään kuin märkä rätti olisi heitetty kasvoille. Koskaan en ole vielä onnistunut tätä päivää sivuuttamaan, mutta itse asiassa tarvitseeko sitä edes? Suren omalla tavallani ja niin kauan kuin surettaa. Suru on läsnä päivittäin ja viime aikoina olenkin kysellyt, miksi. Miksi meille kävi näin?

Vuosi sittenhän kirjoitin avoimesti blogia asiasta, mutta henkilökohtaisista syistä sen poistin. Läheisimmät ihmiset eivät tykänneet ideasta, kuinka avasin tämän tabun ovea hiljalleen. Toisaalta se oli minun tapani selviytyä ja käsitellä asiaa. Ilman omia kirjoituksiani pääni olisi hajonnut. Pieniä, tai vähän isompia säröjöhän se saikin aikaan, mutta ilokseni voin todeta, että omilla jaloilla seisotaan ja paljon on taas opittu. 

Tänään kävelylenkillä kiinnitin huomiota isovanhempien ja lapsenlapsien keskusteluun. Selkeästi oli lapset tulleet mummolaan lomalle. Se ilo ja ylpeys, jota näin, sai kyyneleet silmiini. Niin sen pitäisi olla. Miksi lapseni joutuvat kokemaan tämän, miksei me olla ns. normiperhe? Miksei lapseni koe moisia hetkiä? Miksi kaikki tapahtui? Miksi kaikki muuttui?

Niin, edelleen uskon siihen, että kaikella on  syynsä ja tarkoituksensa tapahtua. Kaikella on syynsä ja seurauksena. Silti mieleni on ryhtynyt kapinoimaan ja kyselen itseltäni "miksi?" Sitä vastausta tuskin kukaan saa koskaan tietää. Kukaan ei mene isäni mielen syvyyksiin eikä voi ymmärtää, mitä hänen mielessään on viimeisinä hetkinä ollut. Tai tiedän, niin ahdistavan pahaa oloa, että täältä on ollut pakko päästä pois. Sitä, ettei pahaa oloa ole saanut puhuttua ulos ja haettua apua. Se tekeekin koko asiasta niin turhan ja kipeän. Toisaalta koko karmiva tapahtuma on saanut aikaan hyvääkin, mutta valitettavasti myös paljon mielipahaa. Liian paljon. Hinta on ollut kova ja perheemme on ollut monesti lähellä pilkkoutua pieniin palasiin.

Tänään on itsemurhien muistopäivä ja vuosi sitten aloitin deletoidun blogini. Sattumalta eilen facebookissa hyppäsi itsemurhien uhrien muistopäivästä ilmoitus eteeni ja mietin, olisiko nyt taas aika kirjoittaa ihan julkisesti asiasta. Onhan mulla aina oma pikku kirjanen, jonne juttuja raapustelen, mutta tämä asia koskettaa niin monia, että ehkä siitä olisi jollekin hyötyä jatkossa, jos asiasta puhuu ihan sen omalla nimellä. Ehkä joku läheinen puuttuu ajoissa ja säästämme jälleen yhdeltä turhalta uhrilta.

Olen saanut lähipiiristä syytöksiä, kun en asiaa salaile vaan suht avoimesti siitä puhun. Miksi sitä pitäisi salailla? En häpeä isäni tekoa, vaikken siitä huutele ympäriinsä. Osalle kerron kysyttäessä, osalle en. Se on ollut isäni päätös ja kunnioitan sitä, vaikka pahaa tekeekin. Kotikaupungissani kaikki tietävät, miksi siis ei voisi puhua suoraan, säästyy juoruilutkin muihin kohteisiin. Ja kukaan hyötyy salailusta ja ketä se auttaa? 

Ja mitä siinä pitäisi oikeastaan hävetä? Sitä, että joku oli niin loppu,ettei jaksanut enää? Luulen, että isäni oli liian kiltti tähän maailmaan. Tiedän, että uutisia katsoessaan hän kirosi ympäröivää epäkunnioittavaa maailmaan ja pahuutta ympärillämme. Maailma oli hänestä muuttunut liian kylmäksi, ahneeksi ja sairaaksi. Ja siinä olen hänen kanssaan täysin samaa mieltä. Tietystikään nämä eivät häntä päätökseen ajaneet vaan taustalla varmaan monia syitä, joita vain voimme arvailla. Meillä jokaisella asianomaisella on varmaan oma näkemys ja kokemus asioista, joita me sitten peilaamme tapahtuneeseen.

Olenko katkera tai vihainen? Rehellisesti sanottuna olen niitäkin ollut. Aluksi isälleni hetken, mutta asiaa pohtiessa ne vaihtuneet syytöksiin muita kohtaan, mutta ei sekään ole ratkaisu mihinkään. Syy ja seuraus on isäni. Hän on tarvinnut apua, jota ei valitettavasti saanut. Me kaikki olimme sokeita tai emme puuttuneet asioihin, joihin olisi pitänyt. Tai jos puutuimme, ei se johtanut mihinkään. Hän oli hyvä peittämään tunteensa ja kipuilunsa. Toisaalta osa hänen käytöksestään on ollut tiedostamatonta hätähuutoa, mutta ainakaan minä en siihen puuttunut. En tajunnut, kuinka paha tilanne on? Se on selvinnyt minulle vasta tässä 17 kuukaudessa.

Huomasin merkkejä, me kaikki huomasimme, silti juna ei pysähtynyt ja loppu oli, mikä oli.

Mitäköhän tekisin toisin? Paljonkin. Jos vain saisin aikaa takaisin, tekisin monta asiaa toisin. Ensinnäkin olisin tuonut esille sen, kuinka tärkeä Hän on minulle ja lapsilleni. Toiseksi olisin käynyt säännöllisemmin lasten kanssa kylässä. Kolmanneksi olisin soitellut muutenkin kuin isänpäivänä, synttäreitä tai silloin kuin tarvitsin jotain. Olisin myös yrittänyt olla parempi tytär aiheuttamalla vähemmän huolia. Lista on loputon, mutta kaikki kiteytyy siihen, että olisin kertonut, kuinka rakas hän minulle on kaikesta kovuudesta huolimatta. Kyllä, omalla kovuudellaan hän sai aikaan sen, että vedin vierailut minimiin. En halunnut olla jatkuvan arvostelun kohde niinpä vetäydyin sivuun, oman pikkuelämääni. Toisaalta näin jälkikäteen tiedän, että minun sinne meno jo oli hänelle tärkeää, vaikkei hän sitä osannutkaan näyttää. Mitäkö tästä opin? Kerron tunteistani, halaan, lähetän yllätyskortteja, soitan, vaikkei huvittaisikaan ja teen asioita, joita oisi aina pitänyt tehdä.

Isäni päätös on ollut hirveä, häneltä itseltään on vaadittu äärimmäistä rohkeutta. Tai sokeutta kaikelle hyvälle ympärillä. Ihminen on joko täysin sekaisin tai todella masentunut, että tekee  itselleen ja läheisilleen noin. Tuskin hän on ajatellut tuottavana meille yhtään iloa. Mieli on järkkynyt. Totuushan on, että tuossa tilanteessa haluaa vain pois. Uskoo, ettei kukaan välitä, on tuottanut vain harmia ja parasta lähteä pois aiheuttamasta lisää harmia. Sydän on särkynyt. On ollut toivoton olo.

Se tässä varmaan on ollutkin vaikeinta. Käsitellä sitä isäni pahaa oloa viimeisinä hetkinä. Hän on ollut sokea kaikelle kauniille ympärillään. Nähnyt vaan oman näkökulmansa ja tuskansa. Kuvitellut kaiken kääntyvän hyväksi, kun hän on poissa. Hän oli niin väärässä. Niin väärässä, että välillä tekisi mieli oksentaa tämä paha olo pihalle.

Itse olen muuttunut vuodessa paljon. Olen kulkenut matkan, jota harva meistä onneksi kulkee. Olen oppinut avoimemmaksi ja avannut sydämeni eri tavalla. Ystävilleni ja perheelle yritän tuoda esille, kuinka tärkeitä he ovat minulle. Olen myös tukenut samassa tilanteessa olevia? En tiedä, ovatko sanani tuoneet lohtua, mutta ainakin tiedän sen ahdistavan tunteen, joka tulee aina välillä, kun epätoivo ja ikävä iskee. Ikävä, ettei toinen enää oikeasti tule luoksesi ja ikävä siitä, että tavallaan asiat jäivät kesken. Jäi sanomatta ne tärkeimmät sanat "Rakastan sinua juuri tuollaisena kuin olet."